Kypäräpuhelimet, opaslaskija ja äänimajakkareppu – näkövammaisten alppihiihdossa äänet piirtävät laskulinjaa 

Opas Paula Brenzel laskee Noemi Ewa Ristaun edessä.

Suomesta ei ole ollut näkövammaista alppihiihtäjää talviparalympialaisissa sitten vuoden 2002 Salt Lake Cityn kisojen, jolloin Katja Koponen laski oppaansa Mikael Honkavaaran kanssa parhaimmillaan seitsemänneksi niin syöksylaskussa kuin pujottelussa. 

Koposen ja vuoden 1998 Naganon kisoissa mukana olleen Lauri Häyhän aikojen jälkeen on ollut hiljaista. Rovaniemeläinen Jarno Saapunki yritti reilu vuosikymmen sitten nousua kansainvälisiin karkeloihin, mutta loukkaantumiset estivät läpimurron. 

– Ennen Vancouverin paralympialaisia 2010 olin ensin kisoissa Itävallassa ja sitten alkuvuodesta Ranskassa. Siellä katkaisin sääreni. Kun seuraavana talvena sitten pääsin takaisin, niin viikkoa ennen ensimmäistä kisaani väänsin polveni, Saapunki kertaa. 

Saapunki oli tehnyt jo yhden uran maalipallon maajoukkuepelaajana. Ikää alkoi olla sen verran – etenkin edellä mainitulla loukkaantumistahdilla – ettei hän katsonut enää järkeväksi lähteä satsaamaan kohti vuoden 2014 Sotshin paralympialaisia. 

– Ehkä alppihiihto olisi kannattanut aloittaa vähän aikaisemmin. Olin nuorena laskenut pari talvea kilpaakin, kun vielä näin, eli pohjia lajiin oli olemassa, Saapunki pohtii. 

Nykyään Saapunki ei enää juuri itse laske, mutta työskentelee kyllä talvisin jonkun verran lajin parissa. Paralympiakomitean aluetoiminnan suunnittelijana Saapunki on järjestämässä erilaisia matalan kynnyksen liikuntatapahtumia, mukaan lukien lasketteluun ja lumilautailuun keskittyviä Lumitapahtumia

Sekä työnsä että taustansa puolesta Saapunki osaa auttaa, jos joku näkövammainen henkilö päättää esimerkiksi Pekingin talviparalympialähetyksistä innostuneena lähteä kokeilemaan alppihiihtoa. 

– Etenkin kun aloittelevista lapsista puhutaan, niin aluksi on hyvä laskea niin, että on kiinni opaslaskijassaan, jotta tämä pystyy rajoittamaan vauhtia tarvittaessa. Tämä siis pätee myös näkeviin, ei pelkästään näkövammaisiin laskijoihin, Saapunki sanoo. 

Kun alkuun mennään loivassa rinteessä lähes kävelyvauhtia, pysyy oppaana toimiva vanhempi tai avustaja hyvin riittävän lähellä, jotta pystyy antamaan koko ajan suullisia ohjeita. Oikein hyvä laskija, esimerkiksi hiihdonohjaajakoulutuksen käynyt, pystyy laskemaan vaikka takaperinkin näkövammaisen laskijan edessä ja voi ottaa tästä kopin, jos vauhtia tulee liikaa.  

– Mutta sitten kun näkövammaisella laskijalla alkaa tulla vähänkään enemmän vauhtia, niin kannattaa ottaa käyttöön kypäräpuhelimet, joiden avulla opas pystyy ohjeistamaan laskijaa, vaikka etäisyyttä olisikin vähän enemmän, Saapunki sanoo. 

Kypäräpuhelimia on vuokrattavissa Paralympiakomitean alaisesta Soveltavan liikunnan apuvälinetoiminta SOLIAsta. Niitä on myös kokeiltavana erilaisissa soveltavan laskettelun tapahtumissa, joiden järjestämisessä Paralympiakomitea on mukana. Jos kypäräpuhelimet haluaa hankkia omaksi, auttaa Saapunki mielellään. 

Näkövammaisille tai muillekaan paralaskijoille ei ole tällä hetkellä omia kilpailuja kotimaassa, mutta sen ei Saapungin mukaan tarvitse tarkoittaa sitä, etteikö kilpailutuntumaa voisi hankkia.

– Ensinnäkin ottaa vain rohkeasti yhteyttä lähilaskettelukeskuksen laskuseuraan, jotta pääsee mukaan säännöllisiin ratalaskutreeneihin. Ja sitten kilpailukokemusta saa, kun ottaa kisajärjestäjiin yhteyttä ja pyytää pääsisikö esilaskijaksi kisoihin. Vaikka ei virallisesti ole mukana kilpailussa, niin pystyy kuitenkin seuraamaan omaa kehitystään, kun vertaa aikaeroa vammattomiin laskijoihin, Saapunki toteaa.

Heikkonäköiset laskijat käyttävät kilpailuissa aina opaslaskijansa kanssa kypäräpuhelimia. Opaslaskijan täytyy olla hyvän tason alppihiihtäjä, sillä hän ei saa koskea portteihin, eli joutuu kiertämään vähän pidempää kaarta sekä pitämään laskiessaan huolta sopivan etäisyyden säilymisestä ja kommunikoinnista näkövammaiselle laskijalle.

Pekingin talviparalympialaisissa ei sokeita, eli B1-luokan laskijoita ainakaan alun vauhtilajeissa ole ollut, vaan laskijat ovat olleet heikkonäköisiä B2- ja B3-luokan laskijoita. Mitä vaikeampi näkövamma, sitä isomman hyvityskertoimen laskija saa loppuaikaansa.

Sokea laskijat eivät luonnollisestikaan pysty seuraamaan edessä kulkevaa opasta visuaalisten havaintojen perusteella. Heidän oppaallaan on selässä äänimajakkana toimiva kaiutin, josta tulee toistuvaa ääntä, jota laskija seuraa. Järjestelmä mahdollistaa myös sanallisen kommunikoinnin, jonka ajaksi äänimajakan perusääni vaimenee. 

– Meillä ei ole Suomessa ollut oikein sokeita laskijoita, joten tähän äänimajakkasysteemiin en ole niin perehtynyt. Mutta ulkomailta sellaisia varmasti saa tarvittaessa tilattua, Saapunki sanoo.

 

Kuvassa: Näkövammainen saksalaisalppihiihtäjä Noemi Ewa Ristau laskee perässä ja opas Paula Brenzel edellä. Heillä on käytössään radiopuhelimet.

Kuva: OIS/Simon Bruty